Vaikka olen tutkijana paketoinut työni hedelmiä kirjalliseen muotoon vuosia, en ole koskaan haaveillut nimeäni kantavasta sivustosta. Olen julkaissut kirjoituksia eri yhteyksissä omina kokonaisuuksinaan, mutta viimeisen kahden vuoden aikana elämässäni on kääntynyt niin monta uutta lehteä, että aika on kypsä – tällekin. Kun on riittävän monessa mukana, eri otsikoiden sijaan on joka paikan höylälle helpompaa koota asiat omalle kanavalleen.
Tervetuloa lukemaan blogiani.
Minut hyvin tuntevat ihmiset tietävät, kuinka omistautunut olen aikaisemmin ollut tutkijauralle. Olen politiikasta ollut toki kiinnostunut, mutta en ole halunnut poliitikoksi. Ajattelin, että urani kulminoituisi jossain vaiheessa professuuriin tai vastaavan tyypiseen positioon, jossa sitten tekisin elämäntyöni. Vaikka minua somekanavillani seuraavat ovat jossain määrin kärryillä siitä, mistä nyt tuulee, moni saattaa yllättyä tällaisesta käännöksestä. Voi toki olla, että olen itse eniten yllättynyt.
Mikä siis sai aiemmin täysin tutkimusuraan fokusoituneen tietotyöläisen kokemaan poliittisen herätyksen?
Pioneerina pitkän kaavan mukaan
Pandemia useine aaltoineen on luonnollisesti muokannut jokaisen arkea hyvin paljon. Erityisen kovalla kädellä pandemia kuitenkin koettelee heitä, jotka etulinjassa saivat viruksen, jäivät ilman kunnollista testausta, eivätkä toipuneetkaan ennalleen. Olen yksi monista ”longhaulereista”, eli pitkittyneestä taudinkuvasta kärsivistä.
Olen koulutukseltani tekniikan tohtori tuotantotalouden alalta, ja erikoistuin väitöskirjaa tehdessä palveluorganisaatioiden kehittämiseen. Olen tehnyt yli kaksi vuosikymmentä töitä tutkimuksen parissa, ensin (ja pisimpään) Otaniemessä, sitten Lappeenrannassa. Tutkijuus on enemmän kuin ammatti-identiteetti, se on ihmiseen kiinni kasvanut tapa tai menetelmä ajatella.
Aiheeseensa intohimoisesti suhtautuva, kokenut tutkija ei lakkaa havainnoimasta maailmaa tutkijan silmälasien läpi edes odottaessaan pääsyä lääkärinvastaanotolle.
Iso muutosajuri elämässäni on ollut sairastuminen SARS-CoV-2 -virukseen ensimmäisten joukossa sen vyöryessä Suomeen. Eräänlaisena superspreading-tapahtumana pidetty Naistenpäivän konsertti oli pidetty 8.3.2020, ja itse sain viruksen käydessäni kaupungilla 11.3.2020. Virallisten tiedotuskanavien mukaan koronaa ei Suomessa ollut muutamia karanteeniin eristettyjä yksittäistapauksia lukuunottamatta, emmekä osanneet olla vielä riittävän varuillamme.
Huomasin heti sairastuttuani joukon monenlaisia puutteita julkisen terveydenhuollon käytännön johtamisessa ja palvelujen organisoinnissa, osa aika vakavia. Olin hämmentynyt ja hiukan vihainenkin, kun omakohtaisen kokemuksen kautta aloin ymmärtää terveydenhuollon tilaa, ja yhä vihaisemmaksi tulin, kun yritin itse saada apua. Olin luullut, että täällä terveydenhuolto toimii ja apua saa kun tarvitsee, mutta en ollut ollut tällä tavalla sairas aiemmin.
Tutkija goes Twitter
Minulle luonteenomainen tapa purkaa tällaisia negatiivisia kokemuksia on koittaa tehdä jotain asioiden selvittämisen eteen. Tutkija haluaa ratkoa ongelmia, ja jotta ongelma voidaan ratkaista, se täytyy määritellä. Kiinnostuin kovasti terveydenhuollosta, koronasta, ja halusin vaikuttaa asioihin. Jos pystyisin asioihin vaikuttamaan, saisin samalla itsekin apua.
Kun huonot kokemukset jatkuivat, selvitin yhä aktiivisemmin mitä koronasta tiedetään, ja yritin jakaa tietoa ympärilleni. Monet keskittyivät jakamaan uutisia ulkomailta tai työstämään kotimaasta saatua tilastodataa – itse keskityin etsimään tutkimusta suoraan tutkimustietokannoista. Tutkijoilla on tehokkaita keinoja etsiä ja järjestää tietoa ja muovailla uusia näkemyksiä. Uusi tieto taas kehittää ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin, kun sitä sovelletaan. Aktivoiduin Twitterissä, ja luulin voivani vaikuttaa sitä kautta.
Opin nopeasti mistä Twitterissä on kysymys – siellä hengataan samanmielisten kanssa. Kiinnostus jonkun tuottamaa sisältöä kohtaan riippuu hyvin paljon siitä, vahvistaako sisältö omaa käsitystä keskustelun aiheesta. Omaa käsitystä ollaan valmiita muuttamaan ehkä vähän, jos on pitkään hengattu samassa kuplassa sen esittäjän kanssa. Tämä taas edellyttää pitkiä aikoja vähemmän merkittävää tiedonvaihdantaa ja keskinäistä tykkäilyä päivästä toiseen.
Harva ehkä tästä yllättyi, mutta tutkijoiden maailma on hyvin kilpailullinen ja asiakeskeinen – oikea-aikaiset argumentit perusteluineen ovat siellä menestystekijä. Henkilökeskeisyys ja puhe ilman selkeää viestiä ovat asioita, joihin tutkijoilla ei löydy aikaa, koska he haluavat olla ensimmäisenä löytämässä uusia asioita. Asiahan on uusi vain ensimmäisellä kerralla.
Perspektiivi muuttuu
Vuoden kuluttua sairastumisesta olin jo ymmärtänyt, että vaikuttamiseen tarvitaan paljon enemmän. Oloni oli kohentunut sen verran, että tein taas töitä. Oikeastaan kaikki tapahtui silloin etänä, ja koitin kovasti palautua normaaliin arkeen. Etätyöskentely myös mahdollisti työskentelyn hieman puolikuntoisenakin.
Olin pohtinut aiemmin kuntapolitiikkaan osallistumista aiemmissa vaaleissa, koska jo ennen koronaa minua kiinnosti muun muassa alueen liikenneinfran kehityskuva. Vuodenvaihteessa arvelin ajoituksen olevan näissäkin vaaleissa huono suhteessa elämäntilanteeseeni. Kun pahin long covid -jaksoni kuitenkin oli keväällä väistynyt, ja koronan yhteiskunnallisessa alkuhämmennyksessä ei oltu päästy eteenpäin, tartuin tilaisuuteen kun kuntavaaleihin etsittiin ehdokkaita.
Vaalikampanjan aikana en kokemattomuuttani osannut priorisoida, missä olla mukana ja minkä suhteen kannattaisi säästää voimia. Kampanjani oli siksi aika kevyt, mutta kiitän äänestäjiä luottamuksesta, joka riitti varapaikkaan Kirkkonummen valtuustossa.
Varavaltuutetuista kolme ensimmäistä ovat he, jotka päivystävät valtuuston kokouksia varten. Itse olin listan keskivaiheilla, joten lopputulos oli jälkikäteen arvioituna kannaltani paras mahdollinen tuohon hetkeen. Varavaltuutetun roolissa saatoin paremmin säännöstellä voimiani, opetella rauhassa kuntapolitiikkaa, ja perehtyä luottamustehtävien hoitoon. Vaalien jälkeen, kun olimme jo oman ryhmän kesken ehtineet valmistella tulevan valtuustokauden strategisia linjauksia, sanoin ystävilleni, että kadun lähinnä etten mennyt mukaan aikaisemmin.
Minut valittiin HSLn hallitukseen ja Yhteiskuntatekniikan lautakuntaan Kirkkonummella. Olen todella iloinen siitä, että pääsin työskentelemään juuri niiden aiheiden parissa, jotka minua kovasti kiinnostavat. Olin toivonut pääseväni mukaan johonkin ylikunnallliseen toimielimeen. HSL eli Helsingin Seudun Liikenne on pääkaupunkiseudun kuntien muodostama kuntayhtymä, joka suunnittelee, kehittää, ja organisoi alueen joukkoliikenneratkaisuja. Hallituksessa on 14 varsinaista jäsentä, ja näistä paikoista yksi on Kirkkonummen.
Pitkä ja kivinen tie
Kesti yli 21 kk sairastumisesta saada oikea long covid -diagnoosi. Se on valtavan pitkä aika, ja edustaa esimerkillään sitä, että sote-sektorimme ei toimi. Kirjoittelen päiväkirjamaisemmin asioista vapaa-ajan teemoihin keskittyvässä Melkein Maalla -blogissani. Purin kokemuksiani parin hyvän ystävän kanssa, vaihe vaiheelta, ja usein emme osanneet lopuksi todeta kuin että ”tämä on kuin elokuvasta, mutta kuka edes keksisi näin pähkähullua juonta”, ja että ”eiköhän nyt ole saavutettu pohjat, eihän tämä voi mennä tästä enää kuin ylöspäin”. Myöhemmin päivittelimme, että ”ei näköjään löydy rimaa, jota ei vielä voisi alittaa”.
Korona-asioiden kanssa mikään terveydenhuollossa ei tuntunut menevät kuin Strömsössä, ja tämä oli todella iso kuormitustekijä, jota en ollut osannut ennakoida. Uusi lupaava lääkäri tai lähete erikoissairaanhoitoon nosti toiveet ylös kerta toisensa jälkeen, mutta vaihtui vesiperään, lähetteen hylkäämiseen, tai ylimalkaisesti sutaistuun diagnoosin poissulkuun ilman, että tarvittavia tutkimuksia oli tehty. Lääkärit uskoivat minulla olevan long covidin, mutta silti kieltäytyivät diagnoosia kirjoittamasta – kaikenlaisia muita diagnooseja kyllä kirjoitettiin sairaslomatodistuksiin ilman että niiden eteen oli tehty varsinaisia tutkimuksia. Olennaisia laboratoriotutkimusten tuloksia taas jätettiin huomiotta silloin kun niitä löytyi. Potilaskertomukseen kirjoitettiin että ”potilas on huolellisesti tutkittu” vaikka en esimerkiksi ollut keuhko-osaston tutkimusten aikana tavannut lääkäriä lainkaan.
Uusi suunta
Hahmotin pian, että elämä antaa minulle tässä tarjottimella kaksi tehtävää, joihin tarttua.
1Ensimmäinen on varmistaa oma toipuminen.Se, että saan itse asianmukaista hoitoa ja pääsen jatkamaan elämääni ennen koronaa edeltävään terveydentilaani palautuneena. Tämä tarkoittaa, että minut on asianmukaisesti tutkittu ja diagnosoitu, on pysyvä hoitosuhde niin kauan kuin sitä tarvitsen, ja hoitosuunnitelma, joka sisältää sopivaa lääkitystä ja muita tarvittavia toimenpiteitä, esimerkiksi seurantaa laboratoriokokein.
2Toinen on kanavoida energiaani systeemin parantamiseen, jotta minun kaltaisia kokemuksia ei enää olisi. Olin melko pian huomannut, että on monia muitakin kroonisia sairauksia, joiden hoito on aivan retuperällä Suomessa. Kuitenkin ulkomailla näitä osataan hoitaa – long covidiakin.
Kirjoitin ja kommentoi Twitterissä ja blogissani. Ihmiset ottivat yhteyttä. Minulle alkoi hyvin nopeasti piirtyä kuva long covidista postviraalisena autoimmuunisairautena, ja siitä, että tällaisia sairauksia ei meillä ole osattu ennenkään hoitaa, ja kuntoutujien joukko on suuri.
Missä vika?
Omien kokemusteni perusteella väitän, että iso tekijä ja hidaste on meillä vallitseva terveydenhuollon kulttuuri ja narratiivit, joissa asioita selitetään tietyllä tavalla, olemassa olevaa ajatusmallia tukien. Tämä näkyy siinä, miten terveydenhuolto toimii. Kriittisesti ajattelevat leimataan helposti, ja maallikoilla nyt varsinkaan ei ole asioista ymmärrystä, tai jos on niin heidän näkemyksiään ei kuunnella. Maallikoiden kysymyksiin ei vastata. Lääkäri sen sijaan voi perustaa merkittävän hoitopäätöksen mielipiteeseen ilman perusteluja.
Niin, olen tosiaan maallikko terveydenhuollon saralla, mutta long covidiin sairastuttuani olen kerännyt jo 8000 tieteellisen artikkelin kirjaston, josta olen monia kysymyksiä itsenäisesti selvitellyt, ja vastauksia löytänyt. Artikkeleiden klikkailu netistä on hyvää puhdetoimintaa kipeänä, kun ei jaksa tehdä mitään ja täytyy lepäillä sohvan pohjalla. Tutkijan mieli nyt vain on sellainen. Ja ei, en ole kaikkia näitä läpi lukenut, vaan olen niistä täsmähakenut vastauksia minua milloinkin askarruttaneisiin kysymyksiin. Esimerkiksi, kuinka luotettava on IgM-vasta-ainetestin tulos? Tai, kuinka tavallista on, ettei potilaalle nouse IgG-luokan vasta-aineita? Miksi joillekin potilaille ei nouse tietyn ryhmän vasta-aineita? Näitä selvitin ensimmäisenä, kun omaa tulostani ei osattu tulkita, ja siitä muodostui ongelmia. Seuraavalla viikolla saattoi olla taas uusi kysymys, kuten onko kaikilla vakavasti sairastuneilla todellakin kova kuume (lyhyt vastaus: ei), ja näin tämä kirjastoni on 21 kuukauden aikana kasvanut. Toivon jatkossa voivani jakaa synteesejä eri aiheista sellaisessa muodossa, että asioita voi omaksua vaikkei itse osaisi englanninkielisiä tieteellisiä tutkimuksia lukea ja arvioida.
Itse asiassa olen ollut hyvinkin usein edellä aikaani long covidia koskevissa päätelmissäni. Minusta on ymmärrettävää, että jokaisella lääkärillä ei ole samanlaista paloa perehtyä long covidin ja harvinaissairauksien tematiikkaan. Sen sijaan minusta on käsittämätöntä, että jos joku toinen perehtyy, häntä ei kuunnella, tai jopa kyykytetään sen takia.
En ole täällä käymässä lokakampanjaa lääkäreitä vastaan. Ongelmat ovat usein sellaisia, että ne kehittyvät vähä vähältä, ja siksi niihin on vaikea reagoida. Kun ongelman laajuus lopulta hahmottuu, ei kukaan kehtaa olla se, joka puhaltaa pilliin, koska se kerää katseet, ja kysytään, miksei tehnyt sitä jo aiemmin.
Vertaus kylmään veteen laitetusta sammakosta lienee kaikille tuttu, eli kun pata laitetaan tulille, on sammakolla ensin veden lämmetessä mukavampaa, mutta kun vesi kuumenee yhä, ei sammakko osaa päättää milloin kannattaisi hypätä pois, kunnes on liian myöhäistä.
Osa kohtaamistani lääkäreistä on vastuuntuntoisia ja aidosti ratkaisuihin pyrkiviä. Isona yllätyksenä minulle on tullut se, että tällaiset hyvät tyypit ovat vähemmistönä terveydenhuollon alalla. Millaisia ne muut ovat? Osa on vain hukassa ja pelkää tekevänsä jonkin erehdyksen, josta joku valittaa jonnekin. Toiset ovat kuormittuneita ja kiireisiä, eivätkä oikein pysty keskittymään mihinkään asiaan kunnolla, varsinkaan uuteen. Osa taas pyrkii olemaan sekaantumatta mihinkään, missä voisi omat näppinsä polttaa, ja ulkoistaa potilaan ongelman seuraavan lääkärin kontolle. Heille työ on sitä, että kuunnellaan potilasta ja saadaan siitä maksu (vinkki: jos potilas haluaa tällaista palvelua, hän hakeutuu psykologille, joka osaa kuunnella paremmin). Mutta pieni osa pitää muita otteessaan, oman narratiivinsa panttivankeina, ja joskus tämä narratiivi tukee rakenteita tai toimintatapoja, jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta parhaita toimintamalleja. Silloin fokus alkaa siirtyä vääriin asioihin, ja se maksaa.
Nyt lukija oikeutetusti ehkä kysyy, että no mikäs se sellainen narratiivin luoma rakenne muka on. Se voi olla hoitolinjaus, joka kirjataan käypä hoito -suositukseen, prosessimalliksi viety hoitopolku, tai mittaristo, jolla suoritusta mitataan. Kaikki ovat hyviä rakenteita, jos fokus on oikeassa asiassa. Kun malleista muodoistuu itsetarkoitus, joka ei palvele asiakkaan, työntekijän ja veronmaksajan etua, on narratiivi ottanut vallan. Käsittelen näitä narratiiveja muissa kirjoituksissa tarkemmin.
Jospa käärittäisiin hihat nyt
Tämä, mitä yllä kuvailen, kertoo systeemistä, joka ei tee tehtäväänsä. Kun sitten ajattelemme, mitä palvelutuotanto on – aikaan ja resursseihin sidottua toimintaa – ymmärrämme, että käynti huonolla ja hyvällä lääkärillä maksaa ihan saman verran. Huono ja tulokseton käynti johtaa hoidon viivästymiseen, sairauden etenemiseen, uuteen tapaamiseen toisen lääkärin kanssa. Kun samaa ongelmaa täytyy mennä ratkomaan alusta alkaen yhä uudestaan ja uudestaan, aikaa ja rahaa palaa.
Tuotantotalouden alalla palveluja, toimitusketjuja, hankintaa, digitalisaatiota, jne. koskeva tutkimustaustani on hyödyllinen ja täynnä työkaluja huomata erilaisia asioita, joita nyt ei tehdä järkevästi, ja joiden korjaamisen ei pitäisi olla hankalaa tai kallista. Osa haasteista on todellakin ”wicked problems” -tyyppisiä eli hankalia ja monimutkaisia, esimerkiksi SARS-CoV-2-pandemia. Samaan aikaan iso osa ongelmista ei ole tällaisia, ja niiden kehittäminen onnistuu tuotantotalouden perinteisiä oppeja soveltaen.
Palveluoperaatioiden johtaminen (service operations management) on se aihekokonaisuus, jonka parissa olen viimeiset 20 vuotta työskennellyt. Asiantuntemustani palveluorganisaatioiden kehittämisestä haluan laittaa käytäntöön alueeni sote-uudistuksessa.
Lopuksi
Tämä pitkähkö teksti on vasta avatun blogini ensimmäinen julkaisu. Se on tarkoitettu kuvaamaan hieman sitä, kuka olen ja mistä tulen, ja mihin olen ehkä menossa. Se ei ole CV eikä kerro kaikkea minusta, vaikka toimiikin henkilöesittelynä paremman puutteessa.
Avaan sivut 21.12.2021, startatessani vaalikampanjani. Olen 23.1.2022 pidettävissä vaaleissa Kokoomuksen ehdokas Länsi-Uusimaan alueella. Liitythän seuraamaan minua kirjautumalla blogin lukijaksi, Twitterissä, ja Facebookissa. Voit erittäin mielellään kommentoida, ja jakaa linkkejä kirjoituksiini sosiaalisessa mediassa.
Arvostan keskustelua, eikä samaa mieltä tarvitse olla. Arvostan varsinkin sitä, jos kommentoit omalla nimelläsi, mutta se ei ole edellytys. Nimimerkin takaa kirjoitettuja kommentteja voidaan sivustolla moderoida. Asiattomuudet tai alatyyliset kommentit poistan. Sivuston kirjoituksia voin muokata julkaisun jälkeen; jos julkaistua tekstiä on muokattu, korjattu tai täydennetty, laitan siitä tekstin loppuun maininnan.
Kommentit