VAALIKONE #3: Valinnanvapaus ja yksityisen ja julkisen terveydenhuollon yhteistyö

Almamedian vaalikoneessa kolmas väite oli muotoiltu näin:

Väite 3:

Riippumatta päätetystä sote-mallista, jokaisen pitäisi pystyä valitsemaan hoitopaikkansa, vaikka sitten yksityiseltä sektorilta.

Vastaukseni:

Samaa mieltä

Almamedian ja IltaLehden vaalikone

Valinnanvapautta tulee lisätä merkittävästi, määrätietoisesti, mutta hallitusti. Resurssikysymykset ja kokonaisvaikutukset ovat tässä niin monimutkaisia, että reunaehtojakin tarvitaan.

1) Valinnanmahdollisuuden ei tarvitse olla aivan täydellinen ja varsinkaan alkuun koskea kaikkia palveluja.

Tällä hetkellä kaikkia palveluja ei ole saatavilla yksityisesti.

Niiden toteuttamiseen vaadittava osaaminen ja laitteistot ovat julkisessa terveydenhuollossa, mm. yliopistosairaaloissa. Jotkin palvelut ovat myös niin vaativia, että yksityisten on pohdittava tarkasti, kannattaako niitä ryhtyä tuottamaankaan. Jotta kannattaisi, pitää palveluilla olla riittävä volyymi ja tekijät. Loikkaisivatko erikoisosaajat julkiselta yksityiselle tekemään palvelut eniten maksavalle, vai mistä tekijät saataisiin? Vai olisiko päivätyö julkisella ja lisätyö yksityisellä? Näinhän jo paljolti on, mutta se ei ole pelkästään hyvä asia.

On erittäin ongelmallista, että Suomessa ei saa hoitoa edes rahalla. Mitä me hyödymme siitä, että potilaat joutuvat lähtemään ulkomaille hoitoon? Eriarvoisuutta ei poisteta sillä, ettei tarjota palvelua kenellekään, koska aina voi sinne ulkomaille lähteä, jos vain lompakko kestää.

Kaikissa hoitosuhteissa ja tapauksissa on taattava, että yksityiset toimijat pystyvät kantamaan vastuuta esimerkiksi komplikaatioiden ilmetessä tai hoidon epäonnistuessa, tai että reitti hoitoonpääsyyn on olemassa. Tällä hetkellä mikään ei estä lähtemästä omakustanteisesti ulkomaille hoitoon, mutta jos hoitoreissu poikii lisää ongelmia, miten niiden hoito Suomessa järjestyy? Julkisella sektorilla on kuitenkin viimesijainen vastuu kansalaisten hoidosta.

2) Joustavuutta, valinnanmahdollisuutta, erilaisia tuottajamalleja ja rahoitusmalleja on määrätietoisesti kehitettävä.

Kuka yksityisen hoidon maksaa?

Olisiko kyse jostain setelimallista, julkisen mukaan korvattavasta tariffista, vai potilaan itse maksamasta hoidosta? Tasa-arvoisuuden nimissä jos korvataan osa palvelun hinnasta, voisi se olla sidoksissa siihen, mitä palvelu julkisella maksaa – säästöä syntyy kun potilas menee yksityiselle. Palvelujen kustannusperusteinen hinnoittelu on vaikeaa yksityksille, epäilen että julkiset toimijat sitä sen paremmin osaisivat.

Kun kyse on yhteiskunnan osin tukemasta hoidosta, on myös mietittävä vaikutuksia kokonaissysteemin kannalta.

Jos vaikeimmat potilaat kasautuvat julkiselle sektorille, joka ei nykylainsäädännön puitteissa voi valita asiakkaitaan (vaikka käytännössä usein valitseekin), julkisen hoidon kustannukset kasvavat lisää.

3) Ei ole kyse vain jaottelusta yksityisen ja julkisen välillä.

On määrätietoisesti lisättävä valinnanvapautta ja madallettava raja-aitoja, jotta yksityinen tarjonta kehittyy.

Väitän:

Osasyynä yksityissektorin rajattuun palveluvalikoimaan on julkisen sektorin ylimitoitettu, jopa sairauskohtainen, kontrollointi. Niin tiukka, ettei  julkinen terveydenhuolto itsekään yllä tavoitteisiin.

Nyt joitain diagnooseja voidaan asettaa vain erikoissairaanhoidossa, tai toimintoja rajataan tietylle julkiselle toimijalle (esim. SARS-CoV-2 testaus keväällä 2020 tartuntatautilain nojalla). Kyse ei ole vain taloudellisesta ratkaisusta, vaan mm. diagnostiikkaan liittyvää kontrollia on kevennettävä siellä, missä siitä on haittaa.

Periaatteessa ajattelen siis olevani täysin samaa mieltä vaalikoneen väittämän kanssa. Realistina joudun toteamaan, että teoriassa kyllä, mutta käytännössä meillä ei ole niin paljoa resursseja, että näin voitaisiin tai olisi järkevää tehdä ilman reunaehtoja, jotka koskevat vastuukysymyksiä, tarjonnan kehittymistä, ja terveyssektorin toimeentulomahdollisuuksia kestävän liiketoiminnan näkökulmasta. Tähän menee aikaa, joten näen enemmänkin hallitun siirtymäajan, jossa sektorin rakenne uudistuu.

On myös huomattava, että nykyiset julkisen sektorin toimijat voivat uudistuksessa yhtiöittää toimintansa, ja olla osa yksityisten palveluntarjoajien joukkoa, jolta hyvinvointialue ostaa asukkailleen yterveyspalvelut.

Käytännössä tämä lienee välttämätöntä, jos hyvinvointialue kilpailuttaa palveluja. Käytännössä pidän hyvänä ja toivottavana kehityskulkuna, sillä yksityistäminen luultavasti pidemmällä aikavälillä parantaisi henkilöstön palkkoja ja työhyvinvointia, sillä palveluntuottajat kilpailevat myös osaavasta henkilöstöstä.

On tärkeää muistaa, että mikään uudistus ei ratkea sillä, että omistuksia ja toimintoja sekä vastuita siirrellään paperilla. Onnistumisen ytimessä on kuitenkin lopulta kysymykset kuka palvelut saa, kuka sen tuottaa, ja onko tuottaminen taloudellisesti kestävää jollain mittapuulla tarkastellen. Viimeisellä viittaan siihen, että yhteiskunta joutuu terveyssektoria tukemaan verovaroin, koska hyvinvointivaltiossa asialliset ja riittävät terveyspalvelut tulee olla jokaisen saatavissa tulotasosta riippumatta.

%d bloggaajaa tykkää tästä: